NZ highlights, Uuden Seelannin huippuhetkiä

Nyt olen ollut kotona jo kaksi yötä. Hyvin nukuttaa, vaikka olenkin herännyt kolmen maita ja valvonut pari tuntia molempina öinä. Tästä päivityksestä saattaa tulla pitkä ja se on viimeinen tätä laatua.

Vietimme siis joulukuun kaksi viimeistä viikkoa Uuden Seelannin ihmeellisessä maailmassa. Siellä kaikki on niin kaunista! Ei mitään myrkyllisiä käärmeitä tai hyönteisiä, on ihanaa voida kulkea vapaasti pitkin poluja pelkäämättä.

Lento Wellingtoniin lähti 14. päivä ja jo alkumetreillä meinasi mennä usko koko matkaan: Virgin Airlines ei ymmärrä, että jollakin voi kutsumanimenä olla toinen annetuista nimistä. Koska minä olen passissa Liisa Marita ja lippuni oli varattu Maritan nimellä, jouduin maksamaan uuden lipun kirjoittamisesta AUS $600. Ne jo vähän pelottelivat, että joudun ostamaan ihan uuden lipun ja maksamaan siitä yli $1000! Huh, huh, jos niin olisi käynyt, olisin varmaan jäänyt Brisbaneen. No, tuolla $600:lla sain lentokoneessa ruokaa, kun Seppo ei saanut mitään sillä omalla halpalipullaan.

Olimme Wellingtonissa puolen yön jälkeen ja majoituimme hotelli Waterloohon. Se on aikoinaan ollut loistohotelli; kuningatar Elisabet II yöpyi siellä kruunajaismatkallaan 50-luvun alkupuolella. Nykyään loiston päivistä ei ollut paljoakaan jäljellä ja osa hotellista oli "backpackers" motellina.

 Näin sievä oli huoneemme hotelli Waterloossa. Siellä oli viileää Brisbanen helteisen, nihkeän ilmaston jälkeen. Hyvin nukutti, sillä peitto oli tosi lämmin.

Aamulla jatkoimme junalla matkaa Waikanaun kaupunkiin ja siellä B&B majoitukseen. Majoittajamme haki meidät asemalta, kun olin soittanut hänelle tuloaikamme. Käytiin myös kaupassa ruokaostoksilla hänen kanssaan.

Tässä seison rinteessä taustalla mökkimme, joka oli talon rouvan ateljee. Hän oli taidemaalari ja todella innokas puutarhuri. Niiden puutarha oli todella kaunis ja hyvin hoidettu.

Tässä mökkimme takapihalta freesiat kurkkii pensasaidan lomasta.

Rouvalla oli myös hyötypuutarha, josta olisimme saaneet ottaa, mitä tarvitsemme ruoanlaitossa. Penkit oli rajattu puksipuupensailla. Talon nurkalla oli sitruunapuu, jossa oli kypsiä sitruunoita.
Aamiainen oli todella maittava ja runsas! Herkullista. Sen voimin jaksoi pitkälle iltapäivään.

Vuokrasimme polkupyörät ja ajelimme niillä parina päivänä pitkin jokivartta ja vuoristoteitä. Siellä tiet ovat joko ylä- tai alamäkiä, ei juurikaan tasaista. Otti voimille välillä ne nousut! Näyttää tasaiselta, mutta nousee koko ajan sillai sopivasti.

Seppo kävi yhtenä iltana yksin perhokalassa (minä en jaksanut lähteä polkemaan enää metriäkään sinä päivänä) ja saikin ison taimenen sieltä kaupungin läheltä Waikanaujoesta, kosken alapuolelta. Aiemmin päivällä olimme nähneet taimenten uivan joessa. Vesi on siellä niin kirkasta, että kalat näkyivät selvästi.

Taimenen Seppo antoi isäntäväelle. He olivat siitä kovasti mielissään, sillä talon isäntä ei ollut itse onnistunut saamaan kalaa siitä joesta, vaikka on asunut siellä melkein koko ikänsä.

Viimeisenä iltana saimme olla mukana rosvopaistilla. Isännän patikointiryhmä (n. 30 henkeä pariskuntia) tuli piknikille/nyyttikesteihin talon alapihalle.

Tässä poltetaan tulta kuopassa, jonne lihat ja vihannekset laitettiin paistumaan. Liha oli peuraa, kania, lammasta ja kanaa. Vihannekset kumaraa (maorien vastine bataatille), kaalia, sipulia ja porkkanaa. Oli todella herkullista. Harmi vain, että kesken ruokailun alkoi sataa ja kemut siirtyivät sisätiloihin. Me lähdettiin Sepon kanssa omaan mökkiin sadetta pitämään ja jäätiin ilman jälkiruokaa.

Uusiseelantilaiset kutsuvat itseään nimellä "kiwis". Kiwit ovat kuulemma kovin rauhaa rakastavia, arkoja ja hiljaisuudessa/yksinäisyydessä viihtyviä ihmisiä. Kovin moni selitti innoissaan tuota "hangi"-perinnettä, he kyselivät, ollaanko koskaan nähty tai koettu mitään yhtä hullua kuin tämä. Muutama taisi melkein pettyä, kun kerroin Suomessa olleeni mukana rosvopaistin teossa kerran juhannuksena- ja että rosvopaiti on varsin samanlainen tapa valmistaa ruokaa kuin tuo "hangi".

Isäntäväki vei meidät satamaan samalla, kun läksivät saamansa taimenen kanssa Wellingtoniin tyttärensä luo sitä savustamaan. Meidän seuraava kohteemme oli Kapiti-saari ja sen ihmeellinen alkuperäinen luonto. Kurkkuni alkoi oireilla jo aamulla, mutta jaksoin kävellä koko päivän ja vielä illalla pimeän tultua, kun läksimme bongaamaan kiwilintuja. Yhden onnistuin näkemään, tosin vain vilaukselta, kun ne ovat niin nopieta ja arkoja yöeläimiä.

Ennen yökävelyä söimme herkullisen illallisen maistuvine viineineen/oluineen. Siinä samalla tutustuimme muihin retkeläisiin: yksi hollantilaispriskunta ja loput uusiseelantilaisia nuorempia pareja.

Kapiti-saarella oli telttamajoitus. Tilava parisänky ja hieno kuisti etualalla. Olin kuumeessa täällä ja Seppo keksi uuden niksin Niksi-Pirkkaan lähetettäväksi: "Ota telttaretkelle mukaan kuumeinen tyttöystävä, niin sinua ei palele yhtään." Kiwilinnut tepastelivat yöllä telttamme ulkopuolella; ne kuuluivat, mutteivät näyttäytyneet. Elämys oli kuunnella sisällä teltassa sen ulkopuolella kuuluvia yön ääniä.

Aamulla saimme tuhdin aamupalan ja jatkoimme veneellä matkaa saaren keskiosaan, jossa olisimme voineet kävellä ylös saaren korkeimpaan kohtaan. Kuumeeni takia jätimme patikoinnin ja vuorikiipeilyn väliin ja bongasimme saaren lintuja rantamaisemissa. (Kuvat linnuista ym:sta ovat Sepon kamerassa Kuopiossa.)

Pääsimme yhden nuoren parin kyydissä Wellingtoniin, emmekä tarvinneet matkustaa junassa takaisin Waterloo -hotelliin, jossa vietimme seuraavan yön. Saimme eri huoneen tällä kertaa ja ilmakin oli lämmennyt, joten myös huoneessa oli ihanan lämmintä.

Seuraavana päivänä sain ajan lääkärille, joka antoi minulle 10-päivän kuurin antibioottia ja Panadol-reseptin, koska ei voinut näkemällä sanoa, oliko tulehduksen aiheuttaja bakteeri vai virus. Hän neuvoi minua näin:"Jos antibiootti auttaa, se on bakteeri, jos ei, syö Panadolia kivun lievitykseen." Kuuria ei saanut jättää kesken. Kolmannen pillerin jälkeen kurkku oli parantunut melkein entiselleen.

Illalla hyppäsimme autolautalle, joka vei meidät eteläsaarelle, Pictoniin. Olimme perillä hotellissa myöhään ilalla. Ensimmäinen ajatus huoneeseen tultua oli, että onpa täällä lämmintä ja kotoista.

Tämä kuva on Pictonin hotellin olohuoneesta. Siellä piti tehdä itse aamupalansa. Keittiössä oli kaikki periaatteessa valmiina, mutta kahvi piti itse keittää ja pöydällä oli lappu: "huuhtele astiat käytön jälkeen".

Aamulla kävelimme matkatavaroinemme autovuokraamoon ja läksimme ajaen hakemaan Sepon ystävää, Jaria, Nelsonin lentokentältä. Jari oli lentänyt aamulla Aucklandista, jossa hän asuu ja tekee töitä siellä Aucklandin yliopistolla. Kun saimme Jarin kyytiin läksimme kohti Nelson Lakesiä, jonne oli vajaa 200 kilometriä Nelsonin kaupungista.